Aivan kuin olisin unohtanut jotain. Hetkeksi. Blogini vaikka?

Voisin syyttää liian kiireisiä jalkojani. Jumppakenkiä, jotka vaativat päästä viikottain suutelemaan urheilutalon lattiaa. Varpaita, jotka haluavat naputtaa tahtia kitaralle. Sormia, jotka haluavat näppäillä kitaraa, tunteilla pianolla tai rakastaa koulun mustaakin mustempaa flyygeliä, joka sivumennen sanoen on kauniimpi kuin taivas.

Voisin syyttää ajatuksiani, jotka pakoilevat minua. Kirjaa, jonka päätin lukea ajoissa, jotta voisin kirjoittaa ajoissa esseen. Sormia, jotka haluavat kirjoittaa ennemmin novelleja, runoja, artikkeleita, ikiomaa kirjaa.

Voisin syyttää koulun kahvilaa. Sinne eksyn liian usein. Vatsani pitää siitä, pääni pitää siitä, oikeastaan siitä pitää kaikki minussa paitsi kukkaroni.

Voisin syyttää koiraa. Neljää vilkasta tassua ja vikinää jostain karvojen keskeltä. Intoa ja riemua, sekalaista karvakasaa, jos vain erehdyn edes istumaan nokka eteistä kohden.

Voisin syyttää kaikkea paitsi sitä yhtä. Sitä, että ajatukset todella valuvat sormieni lävitse jonnekin väärään paikkaan. Jonnekin, mistä niitä ei saa kiinni, mutta missä ne rakentavat omia pieniä pesiään pakottaen minut maalaamaan, piirtämään, kirjoittamaan, ompelemaan...

Mitäpä muuta kuin kaikkea väärää. Yhden kouluun lähtevän ompelutyön sentään sain alulle. Ja muutamia tilkkuja portfoliota varten. Mitä muuta? En mitään.

Paitsi näitä. Ja näillähän ei koulussa tee mitään. Ei sitten yhtikäs mitään:

Paitsi ehkä pieniä koristeita portfolion nurkkaan. Niin uskottelin itselleni ostaessani näitä. Sillä ostoksillehan ehtii aina! Enkä ehkä paljasta, että jätin toisen samankokoisen kasan suosiolla kuvaamatta.

Mutta en minä mitään koristellut. Kortteja minä tein. Ja tulikin hienoja! Niistä otan kuvan heti, kun kamera palaa kotiin.

Lupaa, Lara.

Syyssade on ihana. Se on jotenkin leppeä muistutus siitä, että iloitsisit nyt, kun vielä ei ole talvi.

Syksy on mahdollisuuksien aikaa. Se on taitekohta, jolloin täytyy solmia lopullisesti kesällä aukaistut narunpäät. Täytyy joko lähteä tai jäädä. Mutta jos jää, niin kannattaa etsiä ympärilleen uusia asioita. Silloin ei ehdi huomata, että syksy on synkkä. Silloin huomaa vain sen, että sateenkin lävitse loistavat syksyisen syvät sävyt.

Minä aloitin kitaratunnit. Onko väärin tunnustaa, että tunnen itseni seksikkääksi sen soittimen kanssa. Kitara on kaunein soitin mitä tiedän noin niin kuin visuaalisesti. Ja ihan totta: se parantaa peilikuvaani noin viidelläkymmynellä prosentilla.

Kahden kitaratunnin jälkeen tuosta soittimesta on tullut toinen käteni. Ja vain siksi, että haluan oppia soinnut mahdollisimman nopeaa, jotta pääsisin... niin... soittamaan.

Siksipä soittelen pari tuntia päivittäin niillä viidellä soinnulla, joista kolme opin tunneilla ja kaksi opettelin itse. Ymmärrätte varmaan, ettei se tee hyvää huiviprojekteilleni. Mutta tänään voin olla ylpeä itsestäni. Siskon huivia valmistui kerällisen verran. Ja iltapalaksi jatkan sitä vielä hitusen.

Mutta kortteja on aina mukava tehdä. Syksyinen murrettu sävymaailma innosti minut tarttumaan ensimmäistä kertaa mustiin pohjiin. Pidän tuloksesta. Ja toivon todella, että kuvastani saa jollakin tapaa selvää.

Kaunis kiitos Helille  kommentista! Ne lämmittävät aina mieltä. Ja lämpöähän tässä tarvitaan. Kun saapuu talven kylmyys.

Siihen saakka: värikkäitä päiviä.

Toivottelee, Lara.

Hellurei ja hellät tunteet! Tässäpä sitten uusi blogini. Kun entisestä alkoi tulla liian sekalaista liirumia. Päätin sitten hajauttaa. Tällaisen innon pitäisi kait tarkoittaa sitä, että istun päivät pitkät koneella. Tosiasiassa aika siihen vähenee sitä mukaa mitä pidemmälle syksyyn pujahdetaan. Mutta hetken aikaa, hetken aikaa. Ja sitten talvella taas. Vai?

Mutta tässä alkupalana lämpöhuivi talven varalle. Ohje löytyy SK:sta numerosta 11-12/2006. Lankana tosin käytin seiskaveikkaa, kun sitä luonnonvalkoisena löytyi kolme jämäkerää.

Tyytyväinen olen tulokseen. Ja ehdin jo saada kolme tilausta samanmoisesta huivista. Siskolta, äidiltä ja ystävältä. Mielelläni näitä teen, kun ohje on helppo, mukava ja joutuisa! Siskon kappaleeseen ostinkin langat tänään. Tosin vaihdoin sorttia: mustaa Mamboa. Ilmeestä päätelle kelpasi paremmin kuin hyvin!

Sukkasato odottelee vielä panostani. Yhdet olen saanut valmiiksi. Vauvamallia. Mutta kun niitäkään en ole ehtinyt kuvailemaan paremmaksi. Ja toiset ovat puikoilla. Pitäisi purkaa kantalappu, niin en innostu.

Mikä siinä on, että eteenpäin kyllä menee, mutta purkamaan en jaksa ruveta. Ei siis sopisi tehdä virheitä. Yhtikäs yhtään.

Tuskailee Lara.