Syyssade on ihana. Se on jotenkin leppeä muistutus siitä, että iloitsisit nyt, kun vielä ei ole talvi.

Syksy on mahdollisuuksien aikaa. Se on taitekohta, jolloin täytyy solmia lopullisesti kesällä aukaistut narunpäät. Täytyy joko lähteä tai jäädä. Mutta jos jää, niin kannattaa etsiä ympärilleen uusia asioita. Silloin ei ehdi huomata, että syksy on synkkä. Silloin huomaa vain sen, että sateenkin lävitse loistavat syksyisen syvät sävyt.

Minä aloitin kitaratunnit. Onko väärin tunnustaa, että tunnen itseni seksikkääksi sen soittimen kanssa. Kitara on kaunein soitin mitä tiedän noin niin kuin visuaalisesti. Ja ihan totta: se parantaa peilikuvaani noin viidelläkymmynellä prosentilla.

Kahden kitaratunnin jälkeen tuosta soittimesta on tullut toinen käteni. Ja vain siksi, että haluan oppia soinnut mahdollisimman nopeaa, jotta pääsisin... niin... soittamaan.

Siksipä soittelen pari tuntia päivittäin niillä viidellä soinnulla, joista kolme opin tunneilla ja kaksi opettelin itse. Ymmärrätte varmaan, ettei se tee hyvää huiviprojekteilleni. Mutta tänään voin olla ylpeä itsestäni. Siskon huivia valmistui kerällisen verran. Ja iltapalaksi jatkan sitä vielä hitusen.

Mutta kortteja on aina mukava tehdä. Syksyinen murrettu sävymaailma innosti minut tarttumaan ensimmäistä kertaa mustiin pohjiin. Pidän tuloksesta. Ja toivon todella, että kuvastani saa jollakin tapaa selvää.

Kaunis kiitos Helille  kommentista! Ne lämmittävät aina mieltä. Ja lämpöähän tässä tarvitaan. Kun saapuu talven kylmyys.

Siihen saakka: värikkäitä päiviä.

Toivottelee, Lara.