Aivan kuin olisin unohtanut jotain. Hetkeksi. Blogini vaikka?

Voisin syyttää liian kiireisiä jalkojani. Jumppakenkiä, jotka vaativat päästä viikottain suutelemaan urheilutalon lattiaa. Varpaita, jotka haluavat naputtaa tahtia kitaralle. Sormia, jotka haluavat näppäillä kitaraa, tunteilla pianolla tai rakastaa koulun mustaakin mustempaa flyygeliä, joka sivumennen sanoen on kauniimpi kuin taivas.

Voisin syyttää ajatuksiani, jotka pakoilevat minua. Kirjaa, jonka päätin lukea ajoissa, jotta voisin kirjoittaa ajoissa esseen. Sormia, jotka haluavat kirjoittaa ennemmin novelleja, runoja, artikkeleita, ikiomaa kirjaa.

Voisin syyttää koulun kahvilaa. Sinne eksyn liian usein. Vatsani pitää siitä, pääni pitää siitä, oikeastaan siitä pitää kaikki minussa paitsi kukkaroni.

Voisin syyttää koiraa. Neljää vilkasta tassua ja vikinää jostain karvojen keskeltä. Intoa ja riemua, sekalaista karvakasaa, jos vain erehdyn edes istumaan nokka eteistä kohden.

Voisin syyttää kaikkea paitsi sitä yhtä. Sitä, että ajatukset todella valuvat sormieni lävitse jonnekin väärään paikkaan. Jonnekin, mistä niitä ei saa kiinni, mutta missä ne rakentavat omia pieniä pesiään pakottaen minut maalaamaan, piirtämään, kirjoittamaan, ompelemaan...

Mitäpä muuta kuin kaikkea väärää. Yhden kouluun lähtevän ompelutyön sentään sain alulle. Ja muutamia tilkkuja portfoliota varten. Mitä muuta? En mitään.

Paitsi näitä. Ja näillähän ei koulussa tee mitään. Ei sitten yhtikäs mitään:

Paitsi ehkä pieniä koristeita portfolion nurkkaan. Niin uskottelin itselleni ostaessani näitä. Sillä ostoksillehan ehtii aina! Enkä ehkä paljasta, että jätin toisen samankokoisen kasan suosiolla kuvaamatta.

Mutta en minä mitään koristellut. Kortteja minä tein. Ja tulikin hienoja! Niistä otan kuvan heti, kun kamera palaa kotiin.

Lupaa, Lara.